Olen varsinainen arkajalka ratsastaessa. Tai siis olin.
Maastoilu ei ole onnistunut meillä varmaan vuoteen. koska Jönssi alkaa yleensä protestoimaan heti kun ei huvita, pelottaa tai ärsyttää. Yleensä tulen alas selästä, koska en yksinkertaisesti uskalla tapella hevosen kanssa joka saattaa keksiä mitä vain. Kävimme keskiviikkona maastossa, tarkoituksena tehdä ihan vain pieni lenkki. Emme päässeet pitkälle, kun Jönssi teki täyden stopin. Epätoivoisesti yritin saada sitä eteenpäin, mutta ei onnistunut. Hevonen keuli ja hyppi, pukitti ja kuopi, hyöri ja pyöri ja puhisi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tulla alas ennenkuin hevonen lähtee käsistä.
Suretti, koska päätin taas kerran luovuttaa...
Kotona mietin mitä voisin tehdä toisin jotta voisimme maastoilla kivasti, mistä ongelmat johtuvat ja miten minun pitäisi toimia näissä tilanteissa. Ajattelin seuraavana päivänä kohdata pelkoni ja yrittää samaa reittiä uudelleen. Tällä kertaa paremmalla taktiikalla. En voi näyttää pelkoani hevoselle, jonka pitäisi luottaa siihen, että minun kanssa maastossa voi ottaa rauhallisesti. Päätin pysyä selässä, vaikka taivas putoaisi ja menisimme maastoon vaikka pieninä palasina!
Ei edes jännittänyt kun nousin selkään. Lähdin rennoin mielin ratsastamaan ja aina kun Jönssi edes suunnitteli stoppaamista tai kyttäämistä pistin sen ravaamaan. Tämä taktiikka toimi ja pääsimme koko reitin kunnialla läpi. Olin niin iloinen, kun vihdoinkin onnistui. En ollut se pelkuri, joka tulee ongelma tilanteessa heti alas ja kävelee pää painuksissa kotiin. Hyvä minä, hyvä Jönssis!
Samalla taktiikalla mentiin tänäänkin. Kokeiltiin reittiä, jota kumpikaan ei koskaan oltu kuljettu. Oikein hyvin sujui alkumatka, sitten pitikin mennä ojan yli metsään ja sehän oli jännittävää. Jönssi ei olisi millään halunnut mennä olemattoman ojan yli ja steppaili siinä vaikka miten päin kun mietti hyppäisikö vai ei. Pääsimme kuitenkin lopulta metsään ja sieltä kamalalla ryminällä pois. Hevonen alkoi kerätä hiukan ylimääräisiä kierroksia ja menimme vahingossa heinikosta, jossa oli jotain risuja ja yksi niistä tarttui hevosraukan jalkaan ja sehän se vasta kauheaa olikin! Selvisimme kuitenkin tästäkin ilman vammoja. Sitten mentiinkin kamalan hurjan lammikon ohitse, Jönssin piti kokoajan tarkkailla hyökkääkö sieltä kenties krokotiili vai merihirviö. No kuten arvata saattaa, ei hyökännyt. Me selvisimme. Sitten uskalsimme ottaa hiukan laukkaa ylämäessä. Vauhti pysyi rauhallisena ja hevonen hallinnassa.
Pääsimme hiekkakuopalle, jonka ympäri menee kiva reitti. Sieltä olisi oikein mahtava ratsastaa. Valitettavasti yrityksistä huolimatta Jönssi ei suostunut menemään eteenpäin, jotta olisimme päässeet jatkamaan reittiä. Seisoimme yli puolituntia tuijottamassa kaukaisuuteen. En päästänyt Jönssiä kääntymään kotiin, koska muuten se olisi varmaan singonnut hallinnastani ja sitten ei ehkä oltaisi selvitty. Aikamme siinä seisottiin, otettiin välillä pari askelta eteenpäin ja sitten todella nopeaa peruutusta pois päin...
One step forward and two steps back, Nobody gets too far like that.
One step forward and two steps back, this kind of dance can never last.
En vain keksinyt millä saisin hevosen liikkumaan. Se alkaa painostuksesta vain loikkimaan kahdella jalalla ja pukittelemaan, lisäksi olin tyhmä enkä ottanut ratsastushanskoja ja tuollaisen taistelun jälkeen sormeni olisivat vuotaneet verta :D Yritin jopa heitellä Jönssille leivän paloja eteen, jotta se niiden avulla olisi liikkunut. No eipä liikkunut, muuta kuin taakse. Päätin sitten lähteä toiseen suuntaan ja käveltiin sellainen pieni lenkki ja sitten kotiin kamalalla kiireellä ja rytinällä.
Ehkäpä ensikerralla pyydän tuon miehen mukaan ja saa näyttää Jönssikselle, että tuon tien voi kävellä alas asti ilman, että siihen kuolee. Pääasia, että minä uskalsin olla kokoajan selässä ja tehtiin paljon sellaisia asioita mitä ei ennen olla uskallettu tehdä :)
Sain miehen gopro-kameran käyttöön, en jaksanut editoida mitään videota niin otin pari screenshottia siitä miltä meidän maastoretki näytti. Hevonen on ainakin ihan innoissaan. Ylimässä kuvassa on siis kohta, josta Jönssi ei vain enää suostunut liikkumaan eteen. En tiedä mikä siinä niin kovasti pelotti, mutta ei tuon järjen juoksusta nyt oikein muutenkaan ota selvää...
Tälläinen maastoilupostaus tällä kertaa, mites teidän hevoset käyttäytyy maastoillessa? Olisiko ideoita miten tuon hermoilijan (ja tämän selässä keikkuvan hermoilijan) saisi liikkumaan turvallisesti eteenpäin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti