Jönssin oma kirjoitus...
Tosi siistiä, Linnea päästi mut kirjoittamaan ihan oman postauksen meidän viimeisimmistä retkistämme vaaralliseen tuntemattomaan. Tai siis Linnea kutsuu sitä maastoiluksi...Yritän aina maastoutua, jotta krokotiilit ja tiikerit eivät huomaisi minua, omistan onneksi vikkelät jalat joilla pääsee myös pomppaamaan korkealle, jotta mikään inhottava otus ei tartu minua jalasta kiinni...
Olen yrittänyt olla nyt tottelevaisempi, kun Linnea sanoi, että menemme maastoon vaikka kilon paloina. Olen aika varma, että tuosta ihmisestä tulisi niin paljon niitä kilon paloja, ettei kukaan jaksaisi viedä niitä niin kauas...Minähän ne varmaan sinne joutuisin kantamaan. Lähdin siis reippaasti kohti vaarallista tuntematonta! Kävelin siinä rauhallisesti pellon läpi ja sellaiselle kivalle metsäiselle tielle, pidän metsässä kävelystä, jos siellä menee tie. Minähän en jalkojani mihinkään villiin metsään laita, ties mitä peikkoja sieltäkin voi tulla kiven kolosta...Tie pitää olla, jotta pysymme varmasti sivistyksen parissa enkä hukkaa reittiä takaisin Oliverin luokse. Reippasti mentiin vain, hiukan piti kokeilla saisiko kääntyä kotiin, kun tien vieressä oli jotain kummallisia laatikoita. Linnea sanoi, että ne ovat mehiläisenpesiä, minä en kovin pidä mistään hyönteisistä joten menimme vauhdilla ohi, kun ei saanut kääntyä kotiinkaan.
Seuraavaksi meidän piti ohittaa talo, jossa on paljon isoja koiria pihalla. Ne eivät kai pidä minusta, kun aina haukkuvat kuljen ohi...En kuitenkaan pelkää niitä. Tien vieressä aitauksessa oli kuitenkin haukkuva ROTTA, jota säikähdin kovasti kun se alkoi räksyttämään kohdallani. Hyi, että! Äkkiä ohitse vain!
Yritin päättää suunnan, koska ratsastaja yritti viedä minua selvästi taas sinne pelottavaan paikkaan, joka muistuttaa UFOjen laskeutumispaikkaa...Hän sai kuitenkin lopulta päättää suunnan ja menimmekin uudelle reitille. Olin iloinen, koska oli oikein pitkä suora, jota pystyi menemään reippaasti kunnes edessä oli hirviö! Linnea ei varmasti huomannut sitä, se istui jonkun kesämökin terassilla ja joi kahvia...Ajattelin pelastaa meidät molemmat, tai ainakin itseni ja hyppäsin metrin ilmaan ja takaviistoon, siitä suoritin vielä ennätyksellisen nopeasti u-käännöksen. Mitä ihmettä, ratsastaja ei pudonnut...En päässyt pakenemaan vaan jouduin vastusteluistani huolimatta jatkamaan hirviön suuntaan, kun pääsimme ohi niin varmuuden vuoksi tuijotin kyseistä hirviötä ja puhisin uhkaavasti sille.
Kun pääsimme ohi niin Linnea väitti, että näkeväni hirviö oli vain joku mökkiläinen. En todellakaan usko häntä!
Seuraavaksi pääsin laukkaamaan oikein kovaa, en edes itse pysynyt laskuissa kuinka monta jalkaa minulla on kun kavioita kopisi maahan sitä vauhtia, että en muistanut edes kytätä tien vieressä olevaa pressua.
Pettämätön suuntavaistoni sanoi, että kun jatkamme tietä suoraaa pääsemme kotiin, sain huijattua näin Linneankin kotiin eikä tarvinnut edes yrittää kääntyä kotiin, hähä tyhmä ihminen ei edes huomannut kun salakavalasti jo saavuimmekin Oliverin luokse turvaan!
Lauantaina lähdimme taas maastoon. Linnea antaa minulle aina pari vapaapäivää, jotta unohtaisin edelliset kärsimykset. Minä hölmö aina suostun iloisesti lähtemään tuon mukaan laitumelta...En aavistanut mitään pahaa, vasta kun toinen hevonen tuli vastaan tajusin, että nyt ei ole Linnealla puhtaat porkkanat porkkanapussissa! Olimme menossa kentälle...Olin aivan kauhuissani kun saavuimme perille, siellä oli vihreä krokotiili! Se meni kauheata vauhtia nurmikolla ja söi kaiken vihreän maasta, jäljelle jäi vain aivan pientä ruohoa (linnea sanoi, että se ei ollut krokotiili vaan ruohonleikkuri...kuka julmuri muka käyttäisi tuollaista!?) Juoksin varmuuden vuoksi sivuttain ja sinkoilin sinne tänne, jotta krokotiili ei saavuttaisi minua. Sitten vahingossa jouduinkin valkoisten aitojen sisäpuolelle, päätin, että sieltä oli päästävä pois. Linnea yritti ohjata minua ympyröille ja koitti hallita minua, päätin tehdä sivuloikkia, jotta kamala ihminen ei onnistuisi. Lisäksi syöksähtelin arvaamattomasti minne sattuu. Tämä selvästi auttoi sillä ihminen otti satulani pois ja päästi minut vapaaksi. Hetken nautin vapaudesta ja juoksin häntä tötteröllä täysiä, kunnes tajusin...OLEN VIELÄKIN AITOJEN SISÄPUOLELLA.
Päätin tyytyä kohtalooni ja esitin ihmisen kaveria, juoksin hänen perässään esteiden yli. Hän niin pitää siitä, kun minä hyppään hänen perässään. En tajua mikä idea siinä on...Pari kertaa hän jopa kielsi esteelle, vaikka minä loikkasin yli! Törkeää.
Lopulta Linnea sai tarpeekseen ja kiipesi takaisin selkääni ja lähdettiin kotiin vauhdilla. Matkamme keskeytyi ikävästi juuri kun olin pääsemässä laukkaamaan. Edessäni seisoi karhu! Päätin, että nyt on paettava ja teleporttasin itseni Linnean alta pois. Linnea putosi niskalleen maahan ja minun piti kääntyä takaisin katsomaan sattuiko häneen. Hän pääsi omin avuin kyllä ylös ja minä katsoin karhua tarkempaa...hups...se saattoi olla iso ruskea koira...Puhisin koiralle vihaisesti ja Linnean kanssa kumpikin omilla jaloillaan lähdettiin kävelemään kotiin.
Ratsastaja sai ilmeisesti hiukan taisteluvammoja, koska halusi kiivetä vielä takaisin selkääni. Noh siinäpähän kiipesi. Päätin käyttäytyä loppumatkan.
Pääsimme metsästä pois ja menimme tielle, jossa liikkuu autoja. En enää pelkää niitä paljon, mutta tiellä liikkuu kauniilla säällä myös kaksipyöräisiä hirviöitä. Linnea ei halunnut jäädä enää toista kertaa matkan varrelle, joten tuli alas henkiseksi tueksi kun kaksipyörät kaahasivat ohitseni. Yritin hiukan paeta kun jännitti niin, mutta Linnea onneksi sai pidettyä minut rauhallisena.
Melkein tuli ihmislääkäri keikka, kun Linnea alkoi ontua! Hänen kengityksensä oli mennyt huonosti ja hän joutui soittamaan apua toiseksi parhaalta kaveriltani, Linnean mieheltä siis. Hän on todella mukava meille ja toi Linnealle uudet ihmisenkengät.
Matkalle sattui vielä ongelma. Söin ruohoa ja vahingossa astuin narun päälle, joka roikkuu suusssani olevassa metallirenkaassa, säikähdin kovasti ja kuului vain naps ja hienot suitsimeni hajosivat! Linnea lohdutti sanomalla, että turparemmi ja otsapanta säästyivät, mutta nyt joudun käyttämään toistaiseksi vain ruskeita suitsiani...Pidin mustista meksikaanisuitsista enemmän! Typerää. Meksikaaniturparemmi piti suitseni kasassa vielä laitumelle asti ja sen jälkeen ne olivat mennyttä. Onneksi tuli heti iloisempi mieli, kun pääsi taas Oliverin luokse! Oliver on paraskamuni!
Rakkain terveisin Yonkers Boko eli minä eli Jönssi
Koska ratsastajalla sujuu taas ilmeisen huonosti niin päätettiin tarttua tuumasta toimeen ja huomenna olen saamassa meille valmentajan korjailemaan meidän menoa. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti