En ole ikinä ennen Goldriveriin jalalla astumistani ollut varsinaisesti tekemisissä ponien kanssa enkä silloin voinut edes käsittää kuinka erilaisia ponit ja hevoset sitten oikeasti voivat ollakaan. Luulen, että kyse voi olla siitä, että alkuperäisroduilla on erilainen selviytymisvietti, kuin näillä pitkän jalostuksen aikaan saannoksilla. Laitumella on mielenkiintoista seurata hevosten käyttäytymistä. Voisin seurata hevosia ja niiden laidundraamoja vaikka koko päivän...
Siinä missä puoliverinen hevoslapsi oli ihmisläheinen ja "itsesuojeluvaistoton" niin welshvarsat mulkoilivat emän takaa epäluuloisesti ja olivat kokoajan täydessä valmiudessa kirmaamaan hännät tötteröllä pakoon.
Poneja kuvaillaan usein älykkäiksi. Ne oikeasti ovat sitä. Valitettavasti.
Hevosten kanssa on niin paljon helpompaa. Tarhan portin saa, vaikka unohtaa auki ja hevoset tuijottavat silmät pyöreinä ja puhisten, "tässä on nyt joku juoni, vielä äsken siinä oli portti!". Sillä välin, kun hevoset yrittävät toipua tästä kauheudesta niin poni on poistunut tarhasta, syönyt rehut varastosta ja hukannut naapurin pellolle sen hienoimman edustus riimun, jonka vain väliaikaisesti laitoit tarhariimuksi.
Ei ponejen ja hevosten eroista tältä erää sen enempää. Minun piti vain kirjoittaa siitä, että hevosten kanssa en ikinä ole joutunut miettimään sen syvällisemmin mitä teen ja miksi. En ole ollut kovin määrätietoinen ja olen antanut helposti periksi, koska Oliver ja Jönssi ovat toimineet siitä huolimatta ihan kivasti. Sakarin omistaminen on opettanut minulle enemmän kuin mikään hevosenkäsittelyä.
Tänään pistin itseni koville ja ilman apuvoimia päätin siedättää Sakarin takaa kuuluvaan kahisevaan ääneen.
Sakarilla olisi jo kärryt perässä, ellei Sir Sherlock joka ei pelkää mitään niin pelkäisi aivan hysteerisenä kärryjen kahinaa. En tiedä saiko se traumoja, kun Satakunta Showssa, Porin raviradalla ravihevonen kiisi meidän ohitse. Se meni ravihevosesta ihan kierroksille enkä meinannut saada sitä edes yksin lastattua silloin, vaikka yleensä se on maailman helpointa.
Nyt aloitin siis kuin mikäkin narunpyörittäjä totuttamaan sitä pressun ääneen.
Otin itselleni pressun, johon tein hyvän käsilenkin paalinarusta. Suitsin Sakarin ja ei muuta kuin harjoittelemaan. Sakari ajatteli ensin riistäytyä paikalta, mutta onneksi olen melko sitkeä pitämään kiinni. Se peruutti edessäni, koska ei halunnut kävellä pressun vieressä.
Sitten minun oli käytettävä aivojani ja mietittävä miten saan sen pressun viereen kävelemään. Sakarin mielestä paras vaihtoehto oli kääntää pää minua kohti ja jyrätä ylitseni. Se helposti hermostuessaan yrittää sitä.
Aloitettiin siis siitä, että Sakarin tulisi kulkea suorana vierelläni. Jätin pressun suosiolla pois jotta minulla olisi molemmat kädet vapaina. Pienillä pidätteillä sainkin Sakarin kääntämään pään ulospäin. Teimme muutaman käännöksen, joissa käänsin Sakarin minusta pois. Loppujen lopuksi Sakari sai ideasta kiinni.
Lisäsin pressun mukaan ja mahdollisimman tarkasti ennakoin sitä milloin Sakari meinaa hermostua ja kääntää takapäänsä pois pressun luota. Otimme ihan vain pari askelta ja pysähdyimme. Näin Sakari pysyi suhteellisen tyynenä. Muutaman toiston jälkeen se tajusi, että kääntyminen ei ole vaihtoehto ja kulki vierellä rennosti, kunhan itse olin ajan tasalla ja annoin sen välillä pysähtyä miettimään. Lopulta Sakke jopa pärski melko rennon oloisesti ja pressukaan ei ollut enää niin paha juttu.
Uskon, että kun pari kertaa toistetaan tätä niin ääni on jo ihan helppo homma. Haastetta lisää se, että Sakari ahdistui suuresti jos pressu edes hipaisi hänen jalkaansa. Silloin pressu sai napakan potkun kostoksi moisesta lähentelystä.
Yleensä en jaksa harrastaa tällaisia asioita, mutta nyt se on vaan pakko ja tästä on toivottavasti vielä oikeasti hyötyä. Kun Sakarin kokoinen jääräpää päättää riistäytyä paniikissa niin mikään ei pitele sitä. Tehdään siis Sakarin pahimmasta ja ainoasta pelosta helppoa ja kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti